Saturday, March 22, 2008

Wheels, vicarage and wedding

Oho. On kulunut kuukausi edellisestä blogimerkinnästäni, joten lienee korkea aika taas kertoa mitä lännen ihmemaahan kuuluu.

Arkielämää ajatellen suurin muutos on tullut auton myötä. Vuokrasin opiskelutoveriltani hänen vanhan kärrynsä. Kyseessä on vuosimallia -89 oleva Mercury Grand Marquis. Mercury on Fordin autotehtaiden tuottama eräänlainen välimallin auto. Se on parempi kuin perus Ford, mutta ei yhtä kallis kuin sit ylellisyysmalli Lincoln.

Myönnetään, auto on hiukan kulahtaneen näköinen. Ja hyvänen aika: onhan sillä ajettu yli 200.000 mailia. Ja ikääkin on 19 vuotta. Pelti on hiukan kulunutta, mutta esim. ruostevikaa ei ole. Ja sisustus on hyvässä kunnossa. Ja kone kans. Näin vanhassa alkaa olla jo niin paljon varaosia, että mailimäärä muutuu lähinnä suuntaa-antavaksi kun auton kuntoa arvioidaan. (itse osallistuin talkoisiin hankkimalla uuden puolan ja akun - ei vanha enää käynnistynyt aamusella.)

Konepellin alla nakuttaa, tai ehkä enemmänkin laiskanlaisesti jyskyttää, V-8 -moottori. Robbie Coltranen sanoin "There is a thing about which there is no controversy. A thing that inspires affection, admiration and - dare I say - love wherever it goes. I'm talking - as if you didn't know - about V-8." Ajonautinto on jotain aivan toista kuin pikkuisessa ranskalaisessani Suomessa. Pelkään että saan autoilevalle sielulleni jonkinlaisen pysyvän jäljen täällä, enkä sen jälkeen ole enää tyytyväinen eurooppalaisiin pikkuautoihin - huolimatta siitä että ne ovat kaupunkiajossa hyvin käteviä.

Muuten: auto tarvitsee nimen. Omistajan kihlattu (nykyinen vaimo) kutsui sitä nimellä "Brown Bomber", "Ruskea Pommikone" - ilmeisesti sen raskaan olemuksen tähden. Olen tuuminut auton uudelleennimeämistä, ja ehdotuksia otetaan vastaan kommenttiosiossa.

Yhtäkaikki, auton saamisen myötä minulla on nyt - amerikkalaiseen tapaan sanottuna - wheels. Se antaa lisää joustavuutta sosiaaliseen elämään ja - totta tosiaan - myös ruokavalioon. Nyt voin ihan oikeasti käydä marketissa ostamassa ruokaa jos seminaarin oman ruokakaupan kanavarastot alkavat tympiä. Olenkin hyödyntänyt tätä mahdollisuutta syömällä paastonajan kunniaksi aika usein kalaa. (vasta tänne tultuani olen huomannut kuinka hyvää kala oikeasti on, keskilännen jenkit kun hyvin harvoin tykkäävät merenelävistä ja sen vuoksi niitä on myös harvoin tarjolla. Paitsi katkarapuja. Niistä ne tykkää.)

Pääsin tekemään taas hiukan papintöitä kun Rev. Punke pyysi minut saarnaamaan Zion Historic Lutheran Churchiin. Olen kierrellyt aina silloin tällöin eri kirkoissa, mutta yleensä suuntaan "Herran päivänä" Zioniin.

Enpä ole ennen näin komeasta saarnatuolista päässyt julistamaan.



Jumalanpalveluksen jälkeen sain myös pitää sellaisen power point -esityksen Suomesta, mikä oli mukava mahdollisuus. Valotin 45 minuutin esitelmässä Suomen kirkkohistorian pääpiirteet ja tein myös jonkinlaisia selitysyrityksiä sille miksi asiat ovat nykyään niin rempallaan - tai siis kauheasti. Lyhyen historiansa vuoksi tiettyä pienuutta tuntevat amerikkalaiset kunnioittavat sitä, että meillä on sentään about 900 vuotta kirkkohistoriaa takanamme. Toisaalta monet nykykirkollisuuden rappioilmiöt ja toisaalta valtiokirkollisuuden jäänteet herättävät hiukan ihmettelyä. Esimerkiksi ero kansankirkon ja valtiokirkon välillä on aika vaikea asia selittää - eihän sitä suurin osa suomalaisistakaan ymmärrä.

Ja -surullista kyllä - viime vuosien myötä tapahtunut lakimiesten korottaminen kirkon ylimmäksi päätöksentekoelimeksi tuntuu osoittavan ettei se ero välttämättä olekaan todellinen.



Viime viikonloppuna pääsin kokemaan ensimmäiset amerikkalaiset häät. Aika samanlaisethan ne olivat kuin Suomessakin, mikä ehkä kertoo siitä että hääkulttuuri on elokuvien ja televisio-ohjelmien myötä aika globalisoitunut. Pappi ei muuten oikeasti kysy että "Jos jollakulla on jotain tätä liittoa vastaan, niin puhukoon nyt tai vaietkoon iäksi." Se vissiin kuului vanhaan käsikirjaan. Elokuvissahan tuohon lauseeseen liittyyä sen verran draaman aineksia, että se on täytynyt säilyttää.


Vihkiminen ja hääjuhla pidettiin St. John (in the cornfields) -kirkossa, jossa käymisestäni kirjoittelin ensimmäisissä blogimerkinnöissäni. Kummatkin aviopuolisoista olivat seminaarin opiskelijoita. Sulhanen Marcus Ring on muuten Mercuryn omistaja. Vaimonsa Kristy Snyder - tai siis nykyään Ring - on diakonissaopiskelijoitamme.



Sitten lopuksi hiukan sellaista "Matti Näsällä on asiaa" -tyyppistä purnausta. Jos kukaan lukijoistani koskaan joutuu/pääsee asiakaspalvelutehtäviin, niin muistakaa ettette koskaan anna selitykseksi: "Tietokone ei anna minun tehdä sitä." Se ei saa olla syy. Siinäkin tapauksessa, että se on syy, keksikää vaikka päästänne jotain parempaa.

Menin perjantaina videovuokraamoon ensimmäistä kertaa, ja koitin sen johdosta rekisteröidä itseni heidän tietokantoihinsa. No, Blockbuster-vuokraamo vaatii kaksinkertaisen henkilöllisyystodistuksen. Visa-korttini kelpasi toiseksi, mutta toiseksi oltaisiin vaadittu ajokortti. Tarjosin heille suomalaista ajokorttiani, mutta vaikka siinä on kuva (ei tosin kovin hyvä) ja kaikkea, ei se kelvannut - pitää olla amerikkalainen. Passikaan ei kelvannut. Onhan se selvää: passin nyt voi saada koska tahansa jonkin epämääräisen skandinaavisen kehitysmaan lahjotulta virkamieheltä, mutta ajokorttiin sentään vaaditaan ihan aito amerikkalainen virasto.

Siinä sitten hiukan turhautuneena kysyin, että "ajaa saan kyllä täällä tällä suomalaisella ajokortilla, mutta tarvitseeko minun oikeasti hankkia amerikkalainen ajokortti vain videovuokraamoa varten?" Kassapalvelija oli silminnähtävästi vaivaantunut, ja jälkikäteen kainosteleva omantunnon ääneni onkin nimennyt minut "hankalaksi asiakkaaksi". Eihän se hänen syynsä ole että maailmassa on virhe. Ilmeisesti kaveri olisi itse ollut valmis hyväksymään minut asiakkaaksi saman tien, mutta tietokonerekisteröintiin vaaditiin jonkin numerosarja jonka saa vain amerikkalaisesta ajokortista. Manuaalista ohitusta ei ollut mahdollista tehdä. Mies levitteli käsiään ja sanoi: "I understand, but our computer won't allow me to use that."

Mutta come on! Koska tietokoneista on tullut sellaisia, että ne kieltävät ihmistä tekemästä jotain? Asiasta oli tulossa minulle periaatekysymys, ja tunnetustihan sille tasolle noustaessa/vajottaessa mittasuhteet lakkaavat merkitsemästä.

Jos syy minun hylkäämiseeni olisi ollut vaikkapa "meidän yrityksemme ei hyväksy suomalaisia ajokortteja/passeja" niin olisin voinut harmitella firman ylitiukkaa turvajärjestelyä, mutta ainakin sillä olisi ollut syy. Nyt kuitenkin koko homma kaatui siihen että tietokoneohjelmassa oli vääränlaiset sarakkeet.

Vaikuttaa siltä, että Matrix-dystopia on jo keskellämme. Koneet hallitsevat ihmistä. Onneksi eivät kaikki koneet. Minulla ja autolla on hyvä suhde keskenämme. Minä hallitsen.

Vuosimallin -89 -jenkkirauta on vielä sellainen, että sen voi viedä korjattavaksi mihin tahansa nyrkkipajaan. Ydinsodan jälkeen huippumodernit eurooppalaiset dieselit lakkaavat toimimasta kun tulee ensimmäinen sähkövika tai höyhenin ja turkiksin koristautuneet heimolaismutantit varastavat avaimen ja sen sisässä olevan polttoaineensyöttöä säätelevän mikrosirun. Jenkkikoslat (ja varmaan myöskin Lada ja vanhat VW-kupla) sen sijaan pysyvät liikkeessä vaikka pelkällä purkalla ja ilmastointiteipillä. Ja avaimen virkaa toimittaa virtalukkoon juntattu ruuvimeisseli.

Ydinsotaa odotellessa, riemullista pääsiäistä kaikille!

Saturday, February 16, 2008

How do you say your name?

Otsikon kysymys on ehkä ensimmäinen ja siksi yleisin kysymys johon joudun vastaamaan täällä. Amerikkalaisille tuottaa vaikeuksia suomalaisen nimen ääntäminen, varsinkin kun siinä on sukunimessä se suomalaiseen tapaan terävä r.

Olen aina ollut aika hyvä englannissa, ja tietysti täällä olemisen myötä kielen sujuvuus on koko ajan hiljalleen parantunut. Toisaalta ehkä myös alkupedanttisuuden jälkeen olen tullut jopa hiukan huolimattomammaksi. Ensimmäisinä päivinä sitä kiinnitti koko ajan huomiota siihen että ääntää sanat oikein ja laittaa sanajärjestyksen kohdalleen. Ei sellaista kuitenkaan kovin kauaa jaksa, ja nykyään puhunkin "ihan lonkalta" eli en juuri mieti mitä sanon. Siinä mielessä siis tilanne on kuin Suomessakin. ;)

Puheessani on aksentti, ei siitä mihinkään pääse. Mutta millainen? Sitä ei oikein osaa sanoa. Varsinkin alkuvaiheessa jotkut kyselivät että "oletko asunut joskus Englannissa"? Ilmeisesti Jeeves-sarjojen katsominen herkässä kasvuiässä on saanut jonkinlaisen brittiaksentin tarttumaan. Joskus entuudestaan tuntematon ihminen on jopa luullut minua englantilaiseksi, ja sekös on mukavaa. Ei näitä tapauksia montaa ole ollut, mutta silti. Paikalliset eivät tunnu puhuvan kovin vahvasti oikein mitään murretta. Mikä toisaalta on mukavaa: normiamerikkalainen englanti on helppoa kuunneltavaa.

Muutaman kerran skandinaaviaksenttini on kyllä johtanut hauskoihin tilanteisiin. Hankkiessani piilolinssejä optikkoapulainen vain totesi:
- Please say something more.
- Umm..like what?
- Anything. It just sound so nice. No one here talks like that.
- Okay.

Viime viikolla kävin parin kaverin kanssa armeijan ylijäämätarvikekaupassa. Ostin sieltä itselleni sellaisen vihreän parka-takin, oikein hyvä hankinta. Kun sitten puhuin myyjän kanssa hän hoksasi heti etten ole paikallisia ja kysyikin:
- Where do you come from?
- You wanna guess?
- Umm...Sweden?
- Close, but no cigar: Finland.

Hän oli sitten innoissaan, koska kaupassa ei ennen ollut käynyt suomalaista. Täti kävi vaihtamassa kassalle tuomani takin parempilaatuiseen (samalla hinnalla) ja antoi vielä T-paidan kaupan päälle. Lisäksi sain kirjoittaa kaupan vieraskirjaan.

Hauskin tapaus kuitenkin sattui eilen, kun kävin hakemassa keskustan postitoimistosta sinne saapunutta pakettia.
(Kiitos, sisaret, muistamisesta! Jos joku haluaa lähettää minulle jonkin kirjettä isomman paketin jatkossa, se kannattaa ehkä laittaa seminaarin postitoimistoon osoitteella "Concordia Theological Seminary / Esko Murto, Box #272/ 6600 North Clinton Street, 46825, Indiana, USA" Tähän meidän amerikkalaistyyppiseen postiboksiin ei mahdu isoja asioita.)

No, mutta se hauskuus. Tiskillä minua palveli selvästikin joko espanjalainen, meksikolainen tai muuten vaan latino mies. No, tiedättehän te miltä stereotyyppinen meksikolainen näyttää. Ja tiedätte kyllä myös miltä minä näytän: stereotyyppiseltä skandinaavilta (vaalea tukka, sinisehköt silmät). Sekaannus näiden välillä ei ole kovin todennäköinen. Kuiteskin, kun sanoin nimeni "suomalaisesti ääntäen" niin se varmaankin kuulosti aika espanjalaiselta. (Esco on kai ihan espanjalainen/meksikolainen nimi ja Murto ehkä menee lähelle jotain "muertoa" tms.) Kuultuani nimeni tämä kassapalvelija vaihtoi ilman mitään eri varoitusta keskustelukieleksemme espanjan! Olin aika ällistynyt ja hetken aikaa kuvittelin saaneeni jonkinsortin "rajoitetun aivohalvauksen" ja siksi menettäneeni kyvyn ymmärtää englantia. Pääsin kuitenkin kärryille äkkiä. Sen sijaan että olisin alkanut puhua miehelle suomea (mikä olisi ollut vain oikein ja kohtuullista, nyt kun sitä mietin) vastasin vain möläyttämällä väliin: "I'm Finnish." Sen jälkeen ymmärsimme taas toisiamme.

Lopuksi vielä kuva: tässä on menossa viime lauantain Mardi Gras -hipat. Kyse on siis varsinkin New Orleansin kautta tunnetuksi tulleesta paastoonlaskeutumiskarnevaalista. Varsinaisestihan paasto alkoi jo keskiviikkona, joten ei tää ihan kaiken taiteen sääntöjen mukaan mennyt. Hauskat juhlat oli kuitenkin.

Friday, February 1, 2008

Kansa taisteli, vaihto-oppilaat kertovat

Yhdysvallat on sotaa käyvä maa. Suomessa iltauutisia katsellessaan ei oikein tajua tätä todellisuutta. Kyllä, kyllä: saamme kuulla kuinka kongressi ja presidentti riitelevät Irakin sodasta. Samoin saamme nähdä filmipätkiä aavikkounivormuihin puetuista nuorukaisista panssarivaunun kannella. Tästä kaikesta voi kuitenkin jäädä sellainen olo, että sota on vain Irakissa, Afganistanissa tai Washington D.C. kabineteissa. Todellisuus on toista.

Tästä voisin kertoa kolme kokemusta. Ensimmäinen tuli vastaan jo ensimmäisenä viikonloppunani Amerikassa. Asuessani vielä seminaarin vierashuoneessa naapurissani majaili evp. Kapteeni Haimes, irakissa haavoittunut sotilaspoliisi joka vammautumisensa jälkeen palasi kotimaahan opiskelemaan seminaarimme diakonissaohjelmassa. Kysäisin mitä siellä Irakissa oikein tapahtui. Keskustelukumppanilleni tuli hieman vaivaantunut ilme, ja vastaukseksi sain vain: "Lot of things happened." Eli kaikenlaista tapahtui. Ei ollut ehkä ihan tahdikas kysymys.

Juuri ennen joululomaa seminaarin kappelijumalanpalveluksessa siunattiin matkaan yksi meidän omista opiskelijoistamme. Hän, minua nuorempi kaveri, seisoi siinä täydessä univormussa kansan edessä. Aselajina jalkaväki, asemapaikkana Irak. Urkujen jylistessä kävelin pois kappelista. Minä, kaikkein ulkopuolisin, olin varmaankin myös kaikkein järkyttynein. Kymppiuutisten ulkomaanosio oli muuttunut paikallisuutisiksi.

Eilen seminarilaiset kirjoittivat kirjeitä Irakissa palveleville sotilaille. Sellaisia "Herra kanssasi, muistamme sinua rukouksissamme, olemme kiitollisia sinulle jne." -tyyppisiä. Joku ehdotti että minäkin kirjoittaisin sellaisen - kun nyt satuin olemaan saman pöydän ääressä. Ensin pistin vastaan: enhän minä ole amerikkalainen, eivät he ole minun sotilaitani. Ei tämä ole minun sotani. Ja tottakai takaraivossa kummitteli myös kysymys koko sodan oikeutuksesta - voinko todella kirjoittaa rohkaisukirjeitä sellaiselle taistelukentälle joka ei ehkä sittenkään ole muuta kuin amerikkalaisen uusimperialismin astinlauta? Tosi eurooppalaista ja valistunutta.

Mutta kun ajattelen perusamerikkalaista farmarin poikaa tai laitakaupungin kundia siellä vieraassa maassa, paahtavan auringon alla, vihamielisen kansan keskellä ja jatkuvan vaaran keskellä..en oikeastaan voi ajatella hänestä pahaa. Politiikka on oma kysymyksensä. Diplomatia ja kansainvälinen oikeus ovat oma kysymyksensä. Mutta ne miehet siellä ovat suurin osa ihan tavallisia amerikkalaisia, ja vieläpä erittäin raastavassa tilanteessa (toki sotarikollisiakin on, mutta ne ovat sitten eri juttu). Kirjoitin kirjeen, jossa kehotin sotilasta - kuka sen nyt sitten saakaan vastaanottaa - luottamaan Jumalan varjelukseen ja palvelemaan maataan omatunto puhtaana. Sanoin että häntä ei oltu unohdettu - mikä olikin totta.

Ymmärrän nyt mitä puskuritarra "support our troops" tarkoittaa. Se ei ole ensisijaisesti poliittinen kannanotto George W. Bushin puolesta. Se on tuen osoittamista sille farmarin pojalle ja laitakaupungin kundille jotka ovat keskellä sotaa joka - kuten sodat yleensä - on hemmetinmoinen sotku.

Viime perjantaina eräs opiskelija kysyi "Mitä Euroopassa yleensä ajatellaan amerikkalaisista?" Kerroin hänelle totuuden, ja tottapuhuen jälkikäteen harmittaa. Olisi pitänyt edes vähän valehdella. Minulle on varmaan tapahtumassa jotain sellaista "Tanssii Susien Kanssa" -tyyppistä inkulturaatiota. ;)

No, olipas tämä vakavamielistä.

Loppukevennyksenä voisin mainita, että eilen seminaarin koripallojoukkue King's Men pelasi mahtavan ottelun "joitain katolilaisia" vastaan. Matsi oli taistelua alusta loppuun asti, ja ratkesi meidän voitoksemme aivan viime minuuteilla. Upea kokemus. En ole koskaan ollut kauhean innokas urheilutapahtumien seuraaja, ja luulen sen johtuvan lähinnä siitä, että minulla ei ole ollut mitään erityistä syytä kannustaa ketään urheilijaa tai joukkuetta. Mutta nyt, kun kentällä pelasivat kurssitoverini, tuli ottelusta kerrassaan innostava. Oli lähellä etten alkanut laulaa viime minuuttien taistelussa "A mighty fortress is our God..".

Sunday, January 20, 2008

Symposiumin jälkitunnelmissa

Päättynyt viikko oli seminaarissa symposia-viikko. Se tarkoittaa sitä, että koulun jumppasali muuttui luentosaliksi ja koripallokorin paikalle pystytettiin puhujanpönttö purjeen kokoisen valkokankaan kera. Kampuksen väkiluku tuplaantui, kun ympäri Yhdysvaltoja ja muiltakin mantereilta saapui pappeja ja muita asioista kiinnostuneita paikalle.

Näkymä parvelta. Seminaarin "kahden kerroksen väkeä" tarkoitti sitä, että ilmaiseksi sisään päässeet opiskelijat majoittivat itsensä salia kiertävälle lehterille.



Vuoden teemana oli "atonement" eli sovitusoppi. Alkupuoli konferenssista lähestyi aihetta eksegetiikan (raamatunselitysoppi), jälkimmäinen dogmatiikan (oppi dogmasta eli kristillisen uskon sisällöstä) näkökulmista.

Konferenssi oli "open symposia", eli paikalla oli muitakin kuin Missouri-synodin pastoreita. Olipa esitelmöitsijöiden joukossa ihan oikea paavilainenkin.

Olin hiukan kiireinen, joten en ehtinyt osallistua moneen luentoon. Yleinen ilmapiiri kampuksella oli kuitenkin oikein mukava - ainakin jos ehti ruokalaan ennen luennon loppumista väistämättä seurannutta tungosta. Monien pöytäkeskustelujen kautta sain kurkistaa sisään siihen suhteiden, liikkeiden, tulevaisuudensuunnitelmien ja menneisyyden perintöjen verkostoon jollainen jokaiseen ihmisyhteisöön kehittyy. Sitä ei oikein voi kunnolla ulkopuolisena ymmärtää, mutta kiehtovaa se silti on.

Viikon aikana oli monenlaisia illanviettomahdollisuuksia - totta kai. Kuvassa näemme keskiviikkoillan receptionin jälkitunnelmat.
Valkopaitainen mies on Adam deGroot jolla on kuvaushetkellä vapautuneessa tunnelmassa; takanaan koko ilta tarjoilijana toimimista. (monet opiskelijoista työskentelevät kampuksella saadakseen opintojen tueksi rahoitusta)


Elämä seminaarissa on kaikinpuolin mukavaa ja mielekästä. Tulevaisuuden haasteet tällä hetkellä sisältävät kaksi asiaa. Ensimmäinen (ei missään järjestyksessä) on auton hankkiminen. Elämä Fort Waynessa on kovin rajoittunutta ilman kulkuneuvoa. Amerikkalaista yhteiskuntaa voi arvostella sen huonosta kaupunkisuunnittelusta ja heikosta joukkoliikenteestä. Infrastruktuuri tuskin kuitenkaan tulee oleellisesti muuttumaan lähimmän vuoden aikana, joten aion ostaa jonkin mahdollisimman halvan koslan. Mietin hetken aikaa oikesti rahan sijoittamista autoon, sillä sellaisenhan saa vuoden asumisen jälkeen tuoda verottomana Suomeen. Ainoa ongelma tuossa on se, että verovapaus ei jostain syystä koske opiskelijoita. En käsitä sitä, en ole löytänyt sille yhtäkään perustelua, mutta niin se vain on. Ihminen voi vaikka tulla surffaamaan amerikkaan vuodeksi, ja on sen jälkeen oikeutettu tuomaan auton verottomana kotimaahansa - mutta jos erehtyy olemaan jonkin oppilaitoksen opiskelijana, ei tällainen enää onnistukaan. Esivallan kunnioittaminen on jälleen hiukan vaikeampaa.

Toinen haaste on ensi viikolla käyntiin pyörähtävä Dr. Mattesin kurssi "Contemporary Theolgy: Justification". Eli tarkoitus on opiskella vanhurskauttamisoppiin liittyviä uuden ajan kysymyksiä. (teologisessa tieteessä jo/vielä 1800-luvun tapahtumat ovat 'contemporary' eli uusia.) Kurssi on intensiivikurssi, mikä tarkoittaa sitä että seuraavan kahden viikon ajan olen joka päivä koko iltapäivän Dr. Mattesin pauloissa. No, siitä tulee aika rutistus mutta enköhän selviä.

Saturday, January 12, 2008

Loppiainen ja alkaminen

Seminaarielämä käynnistyi sitten kolmen viikon tauon jälkeen maanantaina. Which is nice. Thunder Bayn keikkaa lukuunottamatta joululoma oli aika rauhaisaa, ehkä turhankin. Jossain vaiheessa sitä vaan väsyy kuljeskelemaan ympäri taloa flanellipyjamassa ja katselemaan Chrisin mittavan dvd-kokoelman sotaelokuvia. (varsin vahvasti siihen suuntaan painottunut kokoelma, jos voin sanoa)

Mutta kun loma loppuu, yhteisö alkaa taas pyöriä. On kappelipalvelukset, lounastaukojen pöytäjutustelut, luentoja ja kahvihetkiä. Mietin hiukan etukäteen, että kuinkahan mahdan joululoman katkoksen jälkeen taas päästä sisään seminaarin sosiaaliseen elämään, mutta se itse asiassa onnistui paremmin kuin arvasinkaan. Huomaan nyt kuinka tärkeäksi tämä paikka on jo tullut.

Torstaina täytin sitten 27 vuotta. En itse asiassa ollut ihan varma olisiko pitänyt juhlia suomalaisen kellon vaiko paikallisen ajanlaskun mukaan. Joka tapauksessa, illalla suunnatessamme "Mad Anthony" -nimiseen olutravintolaan, oli syntymäpäiväni Suomessa jo ohi. Näin sitä ihminen amerikkalaistuu.

Viikkoa ovat sävyttäneet paitsi ilo opintojen jatkamisesta, myös monenlainen sähköpostin kautta kantautunut häly Suomen kirkolliselta kentältä. Mietin itse asiassa kirjoittaisinko siitä jotain blogiini, mutta päädyin siihen etten näin tee: tämän blogin tarkoitus olkoon kertoa elämästä 'rapakon takana', ei niinkään teologis-poliittisista väännöistä skandinaavisissa kansankirkoissa.

Kirjastossa olevan Luther-patsaan päästä tonttulakki on jo häipynyt, mutta joulun ilo jatkuu. Se juhla, joka Suomessa kantaa nimeä 'loppiainen' on amerikan kielellä 'epiphany', suora laina kreikasta. Suomeksi juhlan nimi viittaa loppumiseen, kuinkas muutenkaan. Loppiainenhan vanhastaan päätti jouluun keskittyneen juhlakauden. Loppiaista seurasivat ns. "härkäviikot" jolloin ei mitään erikoisempia ilojuhlia ollut tiedossa - aina iloiseen laskiaistiistaihin saakka. Nimitys tulee tietenkin siitä, että näiden viikkojen aikana tehtiin töitä otsa hiessä - kuin härät. Kaikkea sitä Koiramäen tarinoista oppiikin.

Epiphany sitävastoin tarkoittaa "ilmestystä" tai "julki loistamista" tai jotain sinnepäin. Sen tarkoitus ei ole julistaa minkään loppumisesta vaan pikemminkin uuden alkamisesta. Juhlan nimi tulee tietenkin itämaan tietäjistä - Kristus-lapsi ilmoitettiin heille ja he saivat nähdä sen "juutalaisten kuninkaan, joka on syntynyt Taavetin kaupungissa". Siten epiphany ei oikeastaan lopeta Joulun juhlintaa, vaan tuo siihen uuden sävyn. Betlehemissä syntynyt Jeesus-lapsi levittää valoaan koko pimeään maailmaan. Juhlan sävy onkin vahvasti eteenpäinkatsova. Siksi kirkkovuodessa (niin suomessa kuin amerikassakin) puhutaan "loppiaisen jälkeisistä sunnuntaista". Niitä kestääkin sitten paastoon asti. Liturgisena värinä on valkoinen, millä kuvataan iloa ja juhlintaa. Siten, vaikka ehkä rengit joutuivatkin lähtemään härkäviikkoina metsään puita sahaamaan ja teologian opiskelijat kirjastoon pänttäämään, sunnuntaisin juhlinta kuitenkin jatkuu.

Friday, January 4, 2008

Ja niin joulu joutui

Aivan. Se tuli ja se meni. Ja vuosikin tässä ehti vaihtua. Jotenkin olisi varmaan pitänyt kirjoittaa jonkinlainen raportti heti Thunder Baysta palattuani, mutta se vaan jäi. Tai ehkä kyse oli pikemminkin siitä, että joskus asioiden pitää antaa hautua hetken ennen kuin niistä voi kirjoittaa.

Ensinnä; Teemun ja Pian kanssa oli hauskaa. Niin, ja lapset Amanda ja Teresakin olivat hauskoja. Jotenkin jouluun tulee oma lisäviehätyksensä jos paikalla on pikkuisia. Pääsin ensimmäistä kertaa teologiurallani saarnaamaan jouluna, ja se oli kyllä mukava homma. Niinkin tutusta tekstistä kuin Luukkaan jouluevankeliumista löysi uusia puolia kun sen kimppuun kävi alkukielen ja kommentaarien voimalla. Tämä on eräs saarnaamisen siunaus: työn puolesta on pakko syventyä tekstiin kunnolla.

Thunder Bay on ollut ilmeisesti aikoinaan varsinainen "Finland away from Finland", eli pieni pala Suomea Amerikassa. Teemun mukaan kaupungissa oli parhaimmillaan - tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa - 15.000 suomalaista. Yhä nykyäänkin voi isommissa kaupoissa saada palvelua suomeksi jos jaksaa pyytää.

Kuten maahanmuuttajien kanssa yleensä käy, maassa syntyneet imigranttien lapset oppivat ympäröivän yhteiskunnan valtakielen paremmin kuin vanhempiensa kielen. Tästäkin syystä suomalaisissa jumalanpalveluksissa käyvä väki oli varsin iäkästä. Nuoremmat käyvät pääosin kielisten (eli siis englanninkielisten) jumalanpalveluksessa. Ja toisaalta, miksi eivät kävisi - onhan se tärkeää saada kuulla sanaa juuri sillä kielellä joka itselle on helpoin ymmärtää. Toisaalta siinä on oma haikeutensa, mutta ehkä tämä vain kuuluu niihin elämän tosiasioihin joita ei kannata juuri itkeä.

Reissun aikana sain karistettua hyvin minussa aina silloin tällöin viipyilevää vanhuskammoani. (gerontofobiaksi sitä kai voisi nimittää?) Ei vaan, ei minulla mitään kauhua ole, mutta itse tällaisena nuorukaisena on joskus hiukan hankala tietää mitenpäin sitä pitäisi olla ihmisen kanssa joka on kolme kertaa itseä vanhempi. No, sellaisia on turha oikeastaan miettiä, sen kun on vaan jotenkinpäin. ;)


Ehdimme katsella Teemun kanssa paikallista luontoa jonkin verran. Aurinkoisena päivänä kävimme kiertämässä putouksilla joiden ihan tarkkaa nimeä en nyt muista mutta saattoi olla jotain Kikepaka Falls tai sinnepäin. Joku paikallinen voi varmaan tuonne kommenttiosioon kertoa oikean nimen. Komeaa se luonto siellä kuitenkin on. Jotenkin, no, jylhää. Suomalainen järvi on ihan kiva asia, mutta ei siitä samanlaista villiä voimaa oikein löydy kuin näistä kanjoneista ja koskista.

Näkymä yläjuoksulta kanjoniin. Viimeisen mohikaanin tunnelmissa liikuttiin.

Pia on tosi hyvä valokuvaaja ja lisäksi innostunut sellaisesta. Hänen kanssaan juttelu herätti minussakin taas aina silloin tällöin vallitsevan valokuvausinnon. Tai ehkä enemmänkin vielä jonkinlaisen kuvankäsittelyinnon. Ei sitä näistä kuvista varmaankaan paljoa huomaa, mutta koitan pikkuhiljaa opetella käyttämään GIMPiä monipuolisemmin.

Yleisesti ottaen matkasta jäi itselleni hyvä muisto - ennenkaikkea ihmisistä. Suomalaisissa oli aitoa ystävällisyyttä ja he osasivat toivottaa tällaisen kiertopapin tervetulleeksi. Lisäksi tapa jolla huomasin heidän kohtelevan omaa pappiaan (Teemu siis) oli jos ei nyt liikuttava, niin ainakin ilahduttava. He kilvoittelivat siinä apostolin kehotuksessa: "Se, jolle Jumalan sanaa opetetaan, antakoon opettajalleen kaikkea hyvää. " (Gal. 6:6)

Teologisesti matka oli myöskin virkistävä. Teemun kanssa kävimme monet keskustelut saunan lauteilla (olikin mukava päästä pitkästä aikaa saunomaan) ja olimme - tavan mukaan - kiivaasti samaa mieltä miltei kaikesta. Thunder Bayssa sain taas vahvistuksen siitä yksinkertaisen evankeliumin ihanteesta - siitä, että julistuksemme olisi selvää ja kohtikäyvää olematta kuitenkaan latteaa tai ajattelematonta.Olen harjoitellut valokuvien muokkaamista wanhan näköisiksi. Ehkä tässä on jo vähän sellaista seepiatunnelmaa, varmaan pitäisi ottaa kontrastia vielä pois, mutta on se jo sinnepäin. Kaikki vanhahan on itsearvoisesti hyvää, tietenkin.

Sunday, December 23, 2007

Jouluoivalluksia!

Olen ollut torstaista saakka Teemu ja Pia Haatajan vieraana Thunder Bayssa. Kokemukseni suomalaisimigranttien parissa lienevät hyvä aihe ihan omalle blogimerkinnälleen, jonka laadin sitten kun vaihdan maisemaa täältä taas Yhdysvaltoihin.


Nyt kuitenkin lieneen asianmukaista toivottaa hyvää joulua kaikille jotka sattuvat tämän lukemaan. Samalla jaan sen pienen hengellisen hoksauksen, mikä minulle on ollut tämän joulun oivallus.

Klassisessa joululaulussa "Jouluyö, juhlayö" maalaillaan kuvaa lähes täydellisestä rauhasta ja harmoniasta. "All is calm, all is bright" lauletaan englanniksi. En tiedä sitten mahtoiko se olla ihan niinkään. Galileassa kuulemma puhkesi verollepanon myötä kansannousu. Betlehem oli niin täynnä väkeä, ettei edes viimeisillään raskaana olevalle naiselle löytynyt tilaa. Siellä, missä on paljon ihmisiä, ei yleensä ole rauhallista. Mietin, mahtoiko tuossa verollepanon kansanpaljouden tähden pullistelevassa kaupungissa vallita sellainen markkinameininki kaikkine lieveilmiöineen, kuin yleensä ihmisyhteisöissä? Ehkäpä Betlehemin tallin vieressä remuttiin kapakassa? Jollain kujalla joku ryöstettiin? Kuka tietää.



Niin, se oivallus? Tänä jouluna olen yhä uudelleen huomannut miettiväni sitä ihmeellistä seikkaa, että Jeesus-lapsi ei syntynyt täydelliseen maailmaan. Niin, maailmaa ei ensin pohjustettu hänelle kelpoiseksi, vaan pikemminkin hän syntyi keskelle varsinaista hässäkää. Siitä on varmasti perimmältään kyse Joulussa: ei siitä, kuinka komeat puitteet me voimme luoda Kristuksen tulemiselle, vaan siitä, että täysin puitteista riippumatta Hän on syntynyt maailmaan. Tähän hädän, synnin, väkivallan, pelkojen ja surujen täyttämään todellisuuteen Jumalan Poika syntyi. Siinä on suuri lohtu: Joulu ei ole vain niitä varten, jotka kokevat jonkin jouluisen sisäisen rauhan, vaan vielä paljon enemmän niitä varten, joilla ei ole joko sisäistä tai ulkoista rauhaa, ei mukavaa ympäristöä, ei ylevää seuraa. Oi, mikä ilosanoma.
Hyvää Joulua kaikille!